Lomareissun 2. päivä, Uuteenkaupunkiin

Vuoden ensimmäinen yö veneessä ei luvannut hyvää. Nukahtaminen oli vaikeaa kun tuuli ulvoi mastossa ja kylmäkin oli liian ohuen peiton vuoksi. Oikeastaan kylmää oli ollut koko päivän ja illan, alkoi tuntua että purjehdus on suuresti yliarvostettua hommaa. Paksumpi peitto olisi kassissa keulapiikissä mutta poikien kaveri Joni nukkui siellä enkä halunnut keskellä yötä sinne herättämään.

Havahduin melkein heti nukahtamisen jälkeen tuttuun mutta ei-toivottuun ääneen ja tärinään; masto vatkasi, siis resonoi tuulessa niin että koko vene tärisi lievästi. Kyseessä on tämän aikakauden yksisaalinkiselle mastolle melko tyypillinen ilmiö jossa suoraan sivulta tuleva tuuli saa aikaan ns. Karman -efektin (kts. Wikipedia) minkä seurauksena koko masto rupeaa resonoimaan matalalla taajuudella. Ehkä maston "tutiseminen" voisi parhaiten kuvata  asiaa. Ongelma on hyvin yksilöllinen, omassa veneessäni asiaan törmää pari kertaa vuodessa. Onneksi resonoinnin saa kuriin nostamalla lepuuttajan maston puoliväliin ison nostimella ja kiristämällä sen siihen, se muuttaa maston resonoinnin ominaistaajuutta sen verran että tuuli ei saa sitä enää aikaan. Homma tosin vaatisi että nousisin tuuleen ja kylmään tekemään sen. Puolisen tuntia horrostin ja toivoin että tuuli kääntyisi tai saisin nukahdettua ennen kuin lähempänä kahta annoin periksi ja kävin tekemässä kyseisen virityksen.

Miehistö ja kapteenin kustantamat jäätelöt

Purjeveneiden aikakaudella taidettiin sanoa että nainen laivassa toi huonoa onnea. Minä olen päätynyt täsmälleen päinvastaiseen johtopäätökseen. Oli aika ankeaa heräillä huonosti nukutun yön jälkeen, hiukan kylmissään edelleen, ja tajuta ettei ole ketään joka keittäisi kahvia tai auttaisi aamupalan teossa... Nuorisokin oli vaikea heräteltävä ja vielä vaikeampi aktivoida. Aamukahvin jälkeen alkoi pikkuhiljaa elämä kuitenkin voittaa. Aamupalaa syödessä kajautettiin Laurin 19-vuotissynttärien kunniaksi oikein onnittelulaulukin kitarasäestyksellä.

Jokaisen purjeveneen varusteisiin kuuluva kitara...

Tuuli oli ihan sama kuin edellisenä päivänä, 10-12 m/s ja meri ilkeän vihaisen näköinen. Ei siinä silti mikään auttanut, Uuteenkaupunkiin oli 30 mailia matkaa joten helposti kuusikin tuntia siihen saisi kulumaan. Tuuli oli lähestulkoon suoraan takaa koko matkan ja monta päivää samasta suunnasta puhaltaneena oli nostanut ikävän myötäaallokon. Lauri oli kovassa flunssassa ja niisti lakkaamatta, Jaakko oli saanut kylmää edellisenä päivänä ja kömpi peräkajuuttaan useamman tunnin päiväunille, Jonilla taas oli orastava pahoinvointi merenkäynnistä ja tuijotteli vain hiljaisena horisonttiin. Huomasin että veneily ei ole yhtään kivaa jos ei ole ketään auttamassa vaan täytyy lähes kaikki tehdä itse. Myös ruuan suhteen mentiinkin sitten melkoisella tee-se-itse -meiningillä, eli jokainen huolehti itsestään.

Kapteenin päivällinen.
Muistuttakaa tästä jos vielä meinaan lähteä ilman Mariaa reissuun...

Päätin että ei tänne nauttimaan olla tultu, avasin genuan kokonaan auki keulassa ja samalla moottori käyntiin ja 6,5 solmun nopeudella koko matka moottoripurjehtien Uuteenkaupunkiin. Onneksi sentään vasta asennettu autopilotti pelasi juuri niinkuin pitikin.

Tylsää...

Pakkahuone oli kumman tyhjänä, olihan sentään heinäkuu jo pitkällä. Missä kaikki veneet, varsinkin purjeveneet, olivat? Laitoimme parkkiin komean X:n viereen ja satamamaksun jälkeen lähdettiin kohti Kotipizzaa. Olin luvannut tarjota Laurin synttäreiden kunniaksi kaikille pitsat.

Syömisen jälkeen saunottiin ja sitten olo tuntuikin jo ihan mukavalta. Oltiin sentään päästy tänne saakka, vaihtomiehistö Pomarkusta oli jo matkalla ja kohta pojat lähtivätkin Volvolla kotiinpäin.

Puolenyön jälkeen tuli vielä kuva kotoa, eli pojat pääsivät turvallisesti perille. Kotimiehet (tai siis -nallet, 5 kpl) olivat näemmä hoitaneet puolustuksen kuntoon siksi aikaa kun talo oli tyhjillään...