Lomareissun 12. päivä, Seglingeen

Aamupuurot Kökarissa

Aamiaisen jälkeen ruvettiin tekemään pikkuhiljaa lähtöä. Vesitankki piti täyttää, mutta veneemme sijaitsi juuri laiturin vesipisteiden välissä niin että kummastakaan ei letku ihan ylettynyt meidän veneeseen saakka. Kävin ruuvaamassa kolmannesta, kauimmaisesta vesipisteestä pidemmän letkun irti ja sitä käyttämällä tankin täyttö onnistui. Samaan syssyyn 10 litran juomavesikanisteri täyteen, näillä helteillä se tyhjenee yllättävän nopeasti viiden hengen juomisista. Meille oli tullut pieni tapaturma reissuun pakkaamisessa ja toinen juomavesikanisteri oli jäänyt kotiin. Toki vesitankin vettäkin voisi hätätilassa juoda, edellinen omistaja oli kertomansa mukaan käyttänyt pelkästään sitä juomavetenä ja oli edelleen hengissä.

Ruuhkaa merellä

Pitkästä aikaa  tuuli sen verran että purjehtiminen onnistui, yhtäkkiä meri oli täynnä purjeita. Meidän vene ei ole mikään kevyen tuulen ihme, joten pikkuhiljaa takana olevat saivat kiinni ja hivuttautuivat ohitse. Suurimmalla osalla ohittajista oli joka tapauksessa pidempi masto, eli ei niin hirveästi harmittanut hävitä "isommalleen".

Myös samaan seuraan eli Säpin seudun purjehtijoihiin kuuluva "Lilli" tuli takamatkalta rinnalle ja ohitse. Olimme törmänneet jo muutamassakin satamassa reissun mittaan ja suunta tuntui edelleen olevan sama. Tämä sopi meidän Annille hyvin sillä "Lillin" miehistöstä oli löytynyt lähes samanikäinen ja sattumalta samanniminen satamakaveri.

Lisääkin ruuhkaa

Jossain vaiheessa tuuli alkoi kokonaan kuolla pois. Katselin kiikareilla että edellä menevien purjeet hädin tuskin pysyivät muodossaan mutta kaikki yrittivät sitkeästi välttää moottorin käynnistämistä. Totesin että minulla on varmaan vähiten menetettävää kun joka tapauksessa kaikki olivat jo tulleet ohi ja väänsin avaimesta moottorin käyntiin. Olin hädin tuskin ehtinyt rullata genoan sisään kun muutama edellä menevä teki saman ratkaisun.

Itse tehdyt hampurilaiset

Hidas vene ja tyyni keli mahdollistaa mm. ruuanlaiton ihan eri tavalla kuin nopealla veneellä. Tämän kun yhdistää isoon ja tehokkaaseen kompressorijääkaapiin niin perille ei aina välttämättä edes ole niin kiirettä. Tällä kertaa jääkaapista löytyi muutama valmis Pirkka-hampurilainen. Pekka lämmitti pihvit paistinpannulla ja sämpylät mainiolla karavaanari-leivänpaahtimella, tällaisella. Väliin jääkaapin pohjalta juustoa, majoneesia, ketsuppia ja mitä nyt sattui löytymään. Eipähän tarvitse luopua "roskaruuasta" edes veneessä...

Kun sanoin että tuuli tyyntyi niin tarkoitin että se tosiaan tyyntyi, aivan kokonaan. Lähellä Sottungaa ajoimme vähän väylältä sivuun ja jäimme kellumaan siihen. Olin tutkaillut levätilannetta jo jonkin aikaa, tuntui että joissain kohdissa oli levää paljonkin ja jossakin ei taas näkynyt yhtään. Nyt oli löytynyt suhteellisen levätön kohta joten päästimme pikkuiset uimaan. Kaiku näytti melkein 50 metriä syvyyttää ja lähimpään rantaan oli useita kilometreja. Ehkä voisi tämän kerran laittaa veneilyliivit päälle uidessa, eikös?

Jonkin matkaa puksuteltiin tyhjäkäynnillä menemään niin että lapset ja uimalelu roikkuivat köydessä perässä. Ilmeisesti se oli kivaa koska sain voimakkaita protesteja kun komensin uimarit kannelle. Sottunga vaan alkoi olla jo aika lähellä ja ei kiinnostanut yrittää ajaa väylälle ja satamaan lapset köyden perässä roikkuen...

Scylla

Sottunga on suosittu pysähdys lounasaikaan. Laskimme kahdeksan mastoa laituria lähestyttäessä, pois lähtiessä niitä oli jo tuplamäärä. Yksi veneistä oli kuvassa näkyvä Scylla -purjevene. Näitä Luvialaisen veneveistäjän kehittämiä puukaunottaria on lähtenyt Luvialta maailmalle noin 70 kappaletta, tunnetuimpina teettäjinä elokuvaohjaaja Pekka Parikka, kirjailija Antti Tuuri ja näyttelijä Antti Litja. Ison Scyllan voisin itsekin hankkia jos vain en pelkäisi puuveneen mukana väkisinkin tulevaa työmäärää. On se kuitenkin niin hienon näköinen ja merikelpoinen.

Sottungan kirkko

Sottungan kirkko sijaitsee muutaman sadan metrin päässä satamasta. Se on rakennettu 1700-luvun alkupuolella entisen, palaneen tilalle. Kirkon pihasta näkyy suoraan merelle, erikoisuutena voisi sanoa maantien linjauksen joka menee kirkon ja kellotapulin välistä.

Kirkon ulompi ovi oli auki, sisemmästä ovesta löytyi ruotsinkielinen lappu minkä ymmärtämiseen oma Magna Cum Laude -lukioruotsi juuri riitti.

Ajattelemisen aihetta kaikille

Näkymä ovelta

Kirkkolaiva

Urut alunperin vuodelta 1866

Urkuparvi oli kirjaimellisesti vain urkuparvi, sillä mitään mutta sinne parvelle ei urkujen ja kanttorin lisäksi olisikaan mahtunut. Tai no ehkä yksi solisti tai vastaava.
Kuten mainitsin niin Sottunga näyttää olevan suosittu ruokapaikka. Me ostimme pelkästään jäätelöt kaikille, mutta niitäkin joutui jonottamaan 25 minuuttia tukahduttavan kuumassa kahvila-ravintolassa.

Tuuli pysyi edelleen tyynenä joten moottoroimme kohti Seglingeä. Matkalla ajoimme välillä melkoisessa vihreässä sinileväpuurossa, mutta välillä taas vesi oli ihan puhtaan näköistä. Meriveden lämpötila oli useampanakin päivänä ollut 24 astetta joten en yhtään ihmettele että levät suorastaan räjähtävät kasvuun.

Eriskummallinen vastaantulija

Näin myöhään iltapäivällä ei ihan hirveästi enää ollut muita liikkeellä. Yhdessä kohdassa horisonttiin ilmestyi niin oudon näköinen alus että edes kiikareilla siitä ei meinannut saada selvää. Kohdatessakaan ei ollut ihan selvää että mitä kaikkea siinä tulikaan vastaan, aika hurjalta se joka tapauksessa näytti.

"Jolla" perässä?

Lähempänä Seglingeä ohitimme isomman purjeveneen joka veti perässään vähän erikoisempaa jollaa, eli H-venettä. Veneessä ei näyttänyt olevan perämoottoria laisinkaan, eli oliko kaveri otettu hinaukseen tuulen täysin tyyntyessä vai oliko H-vene otettu reissuun mukaan nuorison jollaksi? Erikoinen hinausyhdistelmä kääntyi perässämme Seglingeen, se loi uskoa siihen että satamasta löytyisi varmaan tilaa koska muutkin olivat vielä liikkeellä näin myöhään päivästä. Laiturin päässä olikin satamanpitäjä kertomassa vaihtoehdot, päätimme mennä sinne ihan kauimmaiseen paikkaan missä vettä oli vain 1,6 metriä. Jos purjehduksessa joskus häviämmekin matalan kölin vuoksi niin sitten tämmöisissä tapauksissa siitä on selvää hyötyä. Vähän kyllä jännitti kun kaiku näytti välillä 1, 3 metriä, miten lie kalibroitu sillä pohjaan ei kuitenkaan osuttu?

Juomaveden tankkausta

Seglinge tuntui olevan monen muunkin suosiossa, päätelleen siitä että satama oli illalla ihan tupaten täynnä. Tunnelma on rauhallinen ja suorastaan kodikas, sataman ehkä ainoa miinus liittyy juoksevan veden puutteeseen. Sen vuoksi satamassa on vain puuceet eikä suihkumahdollisuutta laisinkaan. Onneksi kaivovesi on hyvää juomavettä vaikkakin vähän "epäilyttävän" keltaista väriltään. Satamanpitäjä/pitäjät sen sijaan olivat esimerkillisen avuliaita ja ystävällisiä.

Rauhallinen ilta satamassa

Lapset uivat melkein koko illan, useampaankin kertaan. Kävin itse myös Pekan kanssa uimassa sataman suulla ja takaisin. Saaren keskeltä olisi kyllä löytynyt makeavetinen järvi, olimme käyneet siellä uimassa edellisellä kerralla. Sinne vievä polku on pitkä ja "punkkinen", siis oikein heinikkoinen. Tämän reissun punkkisaldo oli yhteensä kolme kiinnittynyttä ja se oli kieltämättä vähän saanut sellaisen olon aikaan ettei suinpäin tehnyt mieli rynnätä pusikkoihin.

Idylliä

Lomareissun 11. päivä, edelleen Kökarissa

Satamatoimiston ovessa mainostettiin tavalliseen tapaan vuokrattavia polkupyöriä, mutta myös Yamahan vesijettiä sekä vuokra-autoa saareen tutustumista varten. Kökarin saari on juuri sen verran suuri että kävellen ei ainakaan tässä helteessä tehnyt mieli lähteä seikkailemaan, eikä kyllä oikeastaan pyörälläkään. Satamatoimiston vieressä oleva 1994 -vuosimallin avo-Golf suurilla "Rent a car" -tarroilla sen sijaan houkutteli. Hinta oli sangen kohtuulliset 25 euroa / 2 tuntia, sisältäen polttoaineet.

Auto olikin varsinainen aikamatka 90-luvulle! Lämmityslaitteen säätimistä vilkun katkaisiimiin tuli muistoja mieleen. Auto on tullut tehtaalta samana vuonna kun menin lukioon joten tuon täytyisi sitten varmaan edustaa nuoruuteni unelma-autoa? :-)

Lippalakki pysyi päässä yllättävän hyvin, mutta ajoviima sai kuitenkin sen aikaan että miellyttävä ajonopeus asettui alle 70 km/h paikkeille jos halusi vielä pystyä keskustelemaankin ajossa.
Golf oli aitojen urheiluautojen (!) tapaan vain nelipaikkainen. Tämä ei haitannut, koska Olli ilmoitti heti alkuun että hän haluaa sitten vuokrata polkupyörän. Vähän pyörittelin päätäni mutta toisaalta ei voi kun ihailla kun poika lähtee pyörällä niin tappavaan helteeseen että itse tekee mieli vain juosta varjosta toiseen vain pari litraa vettä repussaan.

Katsoin kartasta jälkeenpäin että Olli ehti kahden tunnin aikana pyöräillä aika tarkkaan 20 kilometriä. Aina kun pysähdyttiin autolla johonkin niin tuntui että Olli tupsahti melkein saman tien paikalle. Ehkä se pyörä ei olekaan niin hidas kulkuneuvo kuitenkin suhteellisen pienellä saarella, mutta kuntoa se toki vaatii.

Matkalle saaren pohjoispuolen toiseen satamaan Hellsöön ajoimme saaren ns. kotiseutumuseon ohitse. Pakkohan siellä oli poiketa. Paikka olikin ihan kiinnostava, harmi että auton palautusaika painoi vähäsen päälle mutta päällisin puolin ehdimme siellä käydä. Hauskana yksityiskohtana museosta löytyi Kökarin kirkon vanhat, vuonna 1992 poistetut urut. Onnistun näköjään törmäämään urkuihin joka paikassa, varsinkin kun museon yläkerrassa oli tietysti vielä vanha urkuharmoonikin...

Kökarin varsinainen keskusta on Karslbyn kylä. Saaren kolmas vierassatama löytyy sieltä, kuten myös tänä vuonna rakennettu uusi ruokakauppa. Vietimme viileässä kaupassa hyvän tovin, ja poistuimme reilut 160 euroa köyhempinä. Nyt ei muutamaan päivään pitäisi tulla nälkä.

Karslbystä takaisin Sandvikin satamaan ajellessa aurinko porotti suorastaan pistävästi käsiin. Siinä auton ratissa kääntelin käsivarsien vaaleaita alapuoliakin saamaan aurinkoa kun katse osui ikävän tuttuun näkyyn... Ei kai vaan ole, mutta olihan se. Punkki oli ottanut tukevasti kiinni käsivarteen ja iho vähän punoitti siitä ympäriltä. Äkkiä se mieliala latistuu, rupesin miettimään että illan punkkitarkastuksesta huolimatta tämä oli kyllä varmaan sen kirkkoreissun tulosta ja jäänyt vain huomaamatta. Eli ehtinyt olla jo jotain 16 tuntia kiinni, auts..

Mikähän patti siinä lienee...?

Jouduin oikein käyttämään tahdonvoimaa että sain kannettua ostokset rauhassa veneelle ja palautettua vuokra-auton avaimet ennenkuin rupesin punkinpoistoon. Minä olen meillä jostain syystä se ylimmäinen punkinpoistaja ja lähtihän sen parin yrityksen jälkeen ihan ehjänä irti. Tämä oli itselläni ensimmäinen kiinnittynyt punkki koskaan ja vaikka aina lapsia ja muita ihmisiä rauhoittelen niin kieltämättä se omalle kohdalle osuessaan tuntuu vähän ilkeältä, varsinkin näin saaristossa. No sitten vain seurailemaan ihottumia ja muita Borrelioosin oireita, ne voivat kaikkitietävän Googlen mukaan ilmaantua vasta useiden viikkojen kuluttua.

Rikkihän se...

Iltapäivän ollessa kuumimmillaan makailin veneellä lueskelemassa kun ulkopuolelta rupesi kuulumaan kiihtyneitä ääniä. Tuulen yläpuolella oleva monikansallinen ruotsalais-itävaltalainen purjevenemiehistö siellä teki lähtöä, vene liikkui jo. Pomppasin saman tien kannelle, nimittäin kyseiset, varttuneemmat herrasmiehet olisivat jo edellisenä päivänä tullessa kolautelleet kylkeemme ellei meillä olisi ollut poikia kannella työntämässä heitä poispäin. Tällä kertaa en aivan ehtinyt hätiin vaan he ehtivät katkaista puisen lipputankomme menessään. "I am awfully sorry" sieltä kuului, heilautin vain kärttyisästi kättäni että menkää jo ettette kolhi enempää ja mutisin että "I can fix it".

Satamaan tullessa tapahtuville venenaapuriin kolisteluille minulta vielä löytyy vähän ymmärrystä, mutta se että lähdetään ilman kunnon suunnittelua ja ilman että miehistöllä on tiedossa kuka tekee mitäkin on kyllä ihan vain kapteenin typeryyttä. Yleisesti olen huomannut että varsinkin lähdössä on kaksi eri koulukuntaa. Toinen menee niin että keulaköydet vain yksinkertaisesti otetaan irti ja katsotaan mitä tapahtuu,  sitten kun tuuli rupeaa painamaan venettä naapuria vasten niin mennää kaikessa rauhassa katsomaan että mahtaakohan niitä lepuuttajia olla ja että pitäisiköhän tuosta vähän työntää vai annetaanko vain hinkata naapuriveneeseen. Nämä kuuluivat siis tähän koulukuntaan. Itse suosin semmoista tyyliä että yritetään saada vene heti köysien irrottamisen jälkeen liikkeelle niin että ohjattavuus toimii ja pidetään huoli siitä että vene ei osu kumpaankaan naapuriin. Keulakannella olevat miehet ovat vain varmistamassa että JOS tulee ongelmia niin voivat puuttua siihen, ei niin että KUN tulee...

Aurinko laskee

Loppupäivä meni kuin siivillä. Mahdoimme olla vastuuttomia vanhempia kun lapset uivat kirjaimellisesti tuntikausia, mutta tuntui niitä muitankin olevan samanlaisia aika tavalla. Ja ei sitä levää nyt niiiiin paljon ollut. Ja kävihän ne suihkussa sen jälkeen kuitenkin...

Suihkuista puheen ollen, satamatoimiston poika tunnusti kysyttäessä että edelellisen illan jääkylmä suihku on normaalia, lämmin vesi vain "loppuu", joka ikinen ilta. Kehotti käymään aamulla suihkussa. Tahtoisinpa tosiaan tavata noiden putkimiehen, niin oudolta kuullostaa että edes puoli yhdeltä yöllä ei tuli tippaakaan lämpöä. Onko niillä joku ajastin jo lämmittää vain aamuyöstä veden, ja että tämä tehdään puoliksi tahallaan etteivät turistit lotraa liikaa? Melkein jo tuli sellaisia ajatuksia mieleen, vaikka kohtuuden nimissä täytyy sanoa että Sandvikin satamasta ei paljon muuta moitittavaa kyllä löydy, sen verran hyvin oli kaikki faciliteetit kunnossa.

Lomareissun 10. päivä, Kökarin Sandvikiin

Vähemmän tarkkaavainenkin lukija on saattanut havaita pientä ärtymystä kovin aikaisin täyttyviä satamia kohtaan. Tämä on vasta toinen kesä Turun saaristossa, ja meno on kyllä selvästi erilaista verrattuna Ahvenanmaalle missä olemme enemmän liikkuneet. Siellä satamat täyttyvät huomattavan myöhään jos laisinkaan, joten sellainen luonnollinen lomarytmi eli myöhäinen nukkumaanmeno ja myöhäinen herääminen toimii siellä paljon paremmin.

Aspöstä lähdössä

Reissu alkaa olemaan jo yli puolen välin ja pikkuhiljaa pitäisi päättää mihin suuntaan jatketaan. Turun saaristossa olisi uusia tuntemattomia satamia vaikka kuinka paljon, esimerkiksi vasta hiljattain yleisölle avautunut Seilin saari voisi olla mielenkiintoinen. Oman mausteensa asiaan tuo myös ruokahuolto, aina välillä pitäisi päästä vähän isompaan ja parempaan kauppaan käymään. Likaista pyykkiäkin on kertynyt ja pesukoneita on vain suuremmissa paikoissa tarjolla. Näitä kaikkia olin puntaroinut jo muutaman päivän, unohtamatta miehistönkään mielipiteitä. Loppujen lopuksi aamukahvit oli Aspössä juotu ennenkuin löin päivän kohteen ja loppureissun suunnan viimeinkin lukkoon. Poispäin ruuhkasta, Kihdin yli suoraan länteen, Kökariin Ahvenanmaalle. Se on niitä harvoja vierassatamia missä ei Ahvenanmaalla olla vielä käyty, ja satamaoppaiden mukaan sieltä pitäisi löytyä lähes kaikki kuviteltavissa olevat palvelut.

Täysin tyynessä keskellä isoa aukkoa

Edessä olisi siis vaihteeksi vähän pidempi päivä. Kihti on täältä eteläreunastaan melkoisen leveä mutta ei kuitenkaan aavaa ulappaa. Joka puolella näkyy koko ajan eri kokoisia saaria tai luotoja tasaiseen tahtiin, ja näin väylien välistä purjehtien täytyi karttaa ja plotteria vertailla että varmasti ollaan oikeassa paikassa eikä kivikkoa kohti menossa.

Tarkkaavainen ruorinpyörittäjä, isoveljen vahtiessa selän takana...

Vajaan tunnin moottoriajon jälkeen etuoikealta virisi hento tuulenvire, nostin purjeet ja pitkästä aikaa purjehdimme. Tosin vauhti oli nipin napin neljän solmun päälle, välillä uhkaavasti pudoten kolmosella alkaviin lukemiin. Tunnin verran kuitenkin sinnittelimme kunnes loppukin tuuli kuoli pois. Kuinkahan ennenvanhaa oikein pärjättiinkään ilman moottoria? Aurinko porotti jos mahdollista vielä kuumempana kuin ennen. Oma nahkani oli jo edellisinä päivinä saanut niin paljon aurinkoa että kierrätin koko miehistöä 20 minuutin vuoroissa ohjaamassa. Juomisesta muistuttaminen ei ollut turhaa, 10 litran juomavesikanisteri tyhjeni ihan silmissä tunti tunnilta.

Genaakkeri olisi hankintalistalla itselläkin jos rahasta ei olisi kiinni...

Viitisen mailia ennen Kökaria, isolta laivaväylältä länteen kääntyessä huomio kiinnittyi karun kallioiseen ja kiviseen, täysin puuttomaan saareen ja varsinkin siellä olevaan mökkiin. Kiikareilla katselin mökkiä ja arvuuttelin sen käyttötarkoitusta. Jonkinlainen pöytä ja penkit näkyivät olevan pihapiirissä sekä lipputanko, muuten maalaamattomasta puusta tehty mökki sulautui harmaisiin kallioihin.

Mökki melkoisen karuissa puitteissa

Mitään laituria tai satamaa ei näkynyt. Kuinka ihmeessä tuonne pääsee?

Kökarissa on käytännössä kolme vierassatamaa joista kaksi pohjoispuolella ja yksi eteläpuolella. Varsinkin saaren eteläpuoli on todella rikkonaista ja jopa kartoittamatontakin aluetta. Vähän hurjalta tuntui törmätä niin sähköisissä kuin paperisissakin kartoissa laajoihin alueisiin joista ei ollut laisinkaan tietoa. Ilmeisesti joskus kyse on ollut myös sotilaallisesta asiasta, eli armeijalla on ollut omat karttansa ja reittinsä kyseisen "luonnon miinakentän" lävitse mutta julkisissa kartoista alueet puuttuvat. Nykyisin voi olla myös siitä että alue on vain niin rikkonaista kivineen että siellä ei yksinkertaisesti ole järkeviä väyliä joten luotaaminen ja kartan tekeminen siitä olisi vain ajanhukkaa.

Kökarin Sandvik lahden perällä

Valitsimme siis saaren pohjoispuolen, ja näistä ennakolta suositumman Sandvikin sataman. Satamassa oli vielä ihan kohtuullisesti tilaa kun iltapäivän helteessä lähestyimme sitä. Heti huomio kiinnittyy sataman massiiviseen, täysin sileään ja tasaisesti veteen viettävään luonnonkallioon, sekä tietysti kalliolle nähtävyydeksi nostettuun vanhaan kalastajien puulaivaan. Laiturina oli yksi pitkä kelluva betonilaituri, päässä lyhyt poikkilaituri. Laiturin pää näytti suhteellisen täydeltä mutta lähempänä rantaa tilaa oli ihan hyvin. Näin tyynessä alkaa kohta rantautumistaidot rapistua, mahtaako sitä osata edes enää kovassa sivutuulessa kun aina vaan saa hiipiä kohti laituria täysin tyynessä ja ihan rauhassa?

Sileä kallio hehkui lämpöä

Sandvikin satamassa oli satamakonttorin (pieni punainen "vaja" heti laiturin juuressa) yhteydessä pieni kauppa josta löytyi ihan välttämättömät elintarvikkeet mutta ei paljon muuta. Esimerkiksi leipä oli kaikki loppu, ostimme muutaman purkin maitoa ja jugurttia satamamaksun maksamisen yhteydessä. Kassalla oli asiallinen nuori mies joka puhui ruotsia ja englantia ja minä puhuin suomea kun suomessa kerran ollaan. Tässä ei siis ollut mitään periaatteellista, poika ei vaan oikein osannut vielä puhua suomea ("mina vasta oppettelen") mutta tuntui ymmärtävän ihan sujuvasti mm. kun puhelinnumeroni kerroin suomeksi.

Ei kai sentään soutamalla Pietarista saakka?

Vähän meidän jälkeemme satamaan rantautui kaksi pitkää puista soutuvenettä venäläisiä nuoria. Veneiden vieressä olevasta infolapusta ymmärsin että veneet olivat Pietarista, samoin soutajat. Tarkoitus oli ilmeisesti elvyttää jotain perinne/puu/soutu -veneilyä merellä tms.. Äkkiseltään lapusta ja touhusta sai käsityksen että matkaa olisi tehty soutamalla ja pienillä purjeilla Pietarista saakka, mutta kun tarkemmin katseli soutajien ulkonäköä, rusketuksen puutetta jne... niin se ei liene mahdollista. Joku tiesi kertoa että jollain venäläisellä nuorisojärjestöllä tai vastaavalla olisi kesäpaikka lähistöllä, ilmeisesti olivat sieltä käsin tulossa.

Satamakonttorin lisäksi ylempänä kallioilla oli kahvila josta olisi saanut mm. aamiaista. Yleensäkin tuntui olevan useassa satamassa uutena trendinä sellainen että satamamaksun maksamisen yhteydessä kysytään halutaanko myös aamiaista sataman ravintolassa tai kahvilassa. Olisiko osa veneilijöistä pikkuhiljaa luopunut omien ruokien kokkailusta ja siirtynyt enemmän ulkona syömiseen myös aamiaisen osalta?

Tyytyväisyyttä havaittavissa?

Aamiaistarjoukseen ei tällä kertaa tartuttu, mutta muuten alkoi jo olla nälkä. Satamakonttorin puodin ruokatarpeet oli vähän laihanlaiset, myöskään tukala helle ei oikein innostanut suurempaan kokkailuun veneessä. Sataman kahvilasta sai myös ruokaa ja päätettiin että nyt olisi kyllä oikeinkin sopiva hetki istua vähän viileässä ja nauttia jonkun muun tekemästä ruuasta. Lapset taisivat olla samaa mieltä, tyytyväisyyttä oli havaittavissa.

Aurinkoon unohtunut iPhone, eipä ole ennen tullut vastaan.

Päivä oli ollut todella kuuma, vasta illalla yhdeksän maissa alkoi ulkona oleskeleminen ja pieni kävelylenkki tuntua mukavalta ajatukselta. Kartasta katsottuna Sandvikissa ei ollut oikein mitään sataman ja sen yhteydessä olevan pienen leirintäalueen lisäksi. Ensi vuodeksi täytyy varmaan panostaa taittopyörään tai kahteen, jos vain keksisi että mihin ihmeessä ne mahtuisi veneessä laittamaan. Ainut kävelymatkan päässä oleva nähtävyys oli Kökarin kirkko vajaan kahden kilometrin päässä.

Kirkko oli ihme kyllä auki vaikka kello läheni kymmentä illalla. Paksujen kiviseinien sisällä oli miellyttävän viileää. Katossa roikkui peräti kaksi kirkkolaivaa, nykyinen kirkko on rakennettu 1700-luvulla. Samalla paikalla on ilmeisesti ollut kirkkoja 1300-luvulta lähtien, jossain vaiheessa läheisen fransiskaaniluostarsinkin käytössä.

Välillä meinaa unohtua että vaikka tämmöinen kirkko on vanha ja historiallisesti ajatellen oikeastaan museo, niin se on silti ihan virallinen ja tämän saaren ainoa kirkko. Kirkkomaalla oli tuoreita hautoja ja kirkon edessä Yamahan U3 -piano, vieläpä ihan vireessä. En millään usko että pianoa voisi säilyttää täällä ympäri vuoden vaan se lienee tuotu kesäksi konsertti- ja muuhun käyttöön.

Näkymä urkuparvelta

Kökarin kirkon urut on rakennettu vuonna 1911. Kävin katsomassa ja ihailemassa niitä urkuparvelta, vaikka taisi siinä joku naru olla kyllä portaiden alapäässä... Olisi joskus hieno päästä oikein kunnolla soittamaan ison kirkon urkuja.

Olimme tuskin päässeet kirkosta ulos kun auto kurvasi parkkipaikalle ja kirkkoon harppoi mies "kuin kotiinsa", meihin vilkaisematta. Hetken kuluttua kiviseinien läpi kirkkomaalle saakka kuului upeaa urkujen soittoa. Kanttorihan se siinä oli tullut verryttelemään iltasella. Hiivin hiljaa takaisin kirkkoon ja kuuntelin hyvän tovin ihan yksityistä konserttia muuten tyhjässä kirkossa. Että joskus voikin käydä hyvä tuuri...

Pienemmät lapset olivat olleet uimassa sillä aikaa kun olimme Marian ja Ollin kanssa kirkkoon tutustumassa. Elämästä on pikkuhiljaa tullut mukavan helppoa kun ei noita nuorimpiakaan tarvitse ihan joka hetki paimentaa. Varsinkin Pekka ja Anni on sellainen pari että pärjäävät hyvin kahdestaan, Pekka pitää siskosta aina hyvää huolta.

Satama hiljeni illaksi, pikkuhiljaa itsekin alkoi miettiä nukkumaan menoa. Oli kyllä ihan nappipäätös lähteä lännen suuntaan Ahvenanmaalle. Huomisen suunnitelmat on vielä ihan auki mutta onneksi lomaa on reilusti jäljellä. Ehkä täällä voisi olla peräti toisenkin päivän?

Näkymä veneen peräkannelta

Pojat keittelivät vielä itselleen iltateetä kun tulin jääkylmästä suihkusta takaisin veneelle. Laiturien sähköissä oli ollut päivällä jotain ongelmia ja epäilin että onkohan lämminvesivaraaja pudonnut kokonaan pois päältä tai muuta vastaavaa. Siitä on pitkä aika kun olen täysin kaivonkylmällä vedellä joutunut peseytymään. Ehkä se vain karaisee tai jotain...

Ollin iltatee, taustalla laivakoira Paukku-vaari säestää kontrabassolla