8.päivä, yli Ruotsin Arholmaan

Lähtö Länsisatamasta aurinkon paistaessa

Eilisen myrskylukemien tuulesta ja sateesta johtuen lähes kaikilla veneillä oli ollut pakollinen satamapäivä. Jo aikaisin aamulla kuulin unen läpi kuinka moottoreita käynnisteltiin ja keulapotkureita päräytettiin kun malttamattomimmat veneilijät olivat jo jatkamassa matkaa. Sää näytti oikein sopivalta Ahvenanmeren ylitykseen ja meilläkin oli ollut puhetta lähteä "aamulla". Käytännössä köydet päästiin irroittamaan vasta tasan kello kymmenen, olimme samassa peräpoijussa kahden muun veneen kanssa keskimmäisenä ja lähtö vaati hieman koordinointia ja myötävaikutusta venenaapureilta. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja kymmenen jälkeen moottoroimme suoraan etelään ohitse ruotsinlaivojen matkustajaterminaalin. Ajoitus oli hyvä ja matkustajalaivoja ei näkynyt plotterissa edes AIS:n kaukaisimmalla zoomaustasolla.

Sekä edellä että takana näkyi veneitä menossa samaan suuntaan. Osa otti jo malttamattomasti purjeet esille, itse halusin nähdä ensin että millaiseksi tuuli ja aallokko moudostuisi avomerta lähestyttäessä. Lisäksi mielessä hiukan painoi huoli siitä että ehtisimme ajoissa Ruotsin puolen satamaan, olin kuullut huhuja siitä että suosituimmat ylityksen etappisatamat saattoivat olla heinäkuussa melko täynnä.

Hieman jäi puuttumaan optimaalisesta
suunnasta (musta viiva)

Väylän leventyessä ja pienten saarten ja luotojen harventuessa nostimme purjeet, iso suoraan ykkösreiviin ja täysi genua keulalle. Aika nopeasti kävi selväksi että olisi noustava mahdollisimman ylös tuuleen, silti kurssi ei ihan vienyt tarpeeksi pohjoiseen. Onneksi tuulen oli ennustettu kääntyvän enemmän pohjoiseen päivän mittaan joten kurssin nostolle jäisi varaa myöhemmässä kohdassa ja tuskin joutuisimme luovimaan.

Vene kryssi komeasti kallellaan seitsemää solmua, välillä aallot kastelivat keulapurjeen alaosaa mutta koko ajan tuntui siltä että meno on vakaata ja tasapainoista. Takana ranta alkoi pikkuhiljaa pienentyä kadotakseen viimein kokonaan. Varsinainen aukko on linnuntietä lyhimmillään vain vajaa 25 mailia joten kirkkaalla säällä keskeltä on juuri ja juuri mahdollista nähdä molemmat rannat epämääräisinä viiruina taivaanrannassa, nyt vaati hiukan mielikuvitusta niin kykeni näkemään radiomaston lännessä samaan aikaan kun takana vielä horisontin viiru oli aavistuksen verran paksumpi siinä kohdassa missä Ahvenanmaan pitäisi sijaita.

Tuuli heikkeni pikkuisen ja kääntyi aavistuksen pohjoiseen aivan ennusteen mukaisesti. Selailimme juuri ennen reissua tilattua mainiota satamaopasta "Hamnguiden 8" (kiitos vain Petri vinkistä!), näytti siltä että lähes kaikkien mainitsema ja suosittelema Arholma olisi sekä lähin että muutenkin käymisen arvoinen paikka. Hieman jännitti kyllä se että kyseessä ei ole varsinainen satama vaan ns. ankkurilahti. Meillä taas ei oltu edes kokeiltu uuden veneen sähköistä ankkurivinssiä, enkä ollut koskaan vielä ollut ankkurin varassa yötä. Turhan paljon uusia asioita kerralla!

Saapuminen Arholmaan

Itse Arholma oli jotenkin karttoihin ja ilmakuviin verrattuna yllättävänkin pieni mutta suojaisa lahdenpoukama. Yhdellä reunalla näytti olevan kalliota kiertävä laituri missä oli vieri vieressä ruotsalaisia veneitä, perä ankkurissa. Nyt jo huomattavasti tyyntynyt tuuli olisi kuitenkin tullut siihen suoraan sivusta, ja myöskään peräankkuroinnista ei niin kauhean paljon ollut kokemusta joten päätimme rohkeasti vain ankkuroitua keulasta alkuperäisen ajatuksen mukaan. Lahden pohjoisessa ulokkeessa näytti olevan pari venettä valmiiksi ankkurissa. Näin lähestulkoon ensikertalaiselle olikin yllättävän haastavaa haarukoida oikea paikka mihin ankkurin laskea. Proseduurihan menee niin (olin siis lähinnä kirjoista ja blogeista lukenut sekä kavereilta varovasti kysellyt, yrittäen olla samalla liikaa paljastamatta tietämättömyyttäni) että vene ajetaan nokka tuuleen hiljaisella vauhdilla ja annetaan vauhdin pysähtyä/pysäytetään vene halutulle paikalle. Sen jälkeen keulasta lasketaan ankkuri ja ketjua sen verran että ankkuri osuu pohjaan (sen huomaa kyllä ainakin käsin laskiessa). Sitten annetaan tuulen valuttaa venettä taaksepäin ja syötetään samaan tahtiin lisää ketjua kunnes sitä on tarpeeksi, odotettavissa olevista tuulista ja pohjan laadusta riippuen 2,5 - 4 kertaa syvyyden verran. Näin saadaan ankkuriin tuleva veto kohdistumaan pohjan suuntaisesti ja ankkurin "koura" tai "kuokka" kaivautuu vain entistä syvemmälle pohjaan mitä enemmän vene ankkurissa ollessaan sitä kiskoo.

Eka kertaa pipo pois päästä tänään, ankkurilahti oli suojainen ja tyyni.

Ilmeisesti minua jännitti enemmän kuin halusin itselleni edes myöntää, ensimmäinen yritys jouduttiin keskeyttämään kapteenin ja perämiehen välisen pienen kommunikaatio-ongelman vuoksi. Samalla tuli käytettä sellaista kieltä ja ilmaisuja mitkä jäivät itseänikin harmittamaan ja mitä jouduin iltasella vielä pyytämään anteeksi. No, toinen yritys onnistui paremmin ja ankkuria saatiin pohjaan. Lopuksi peruutettiin pakki päällä ja varmistettiin että ankkuri piti ja vene pysyi paikoillaan. Ankkurointi oli siis suoritettu kunnialla mutta vielä jäi vähän kaivertamaan että tuliko silti mentyä liian lähelle. Toisaalta myös ranta tuntui olevan ihan vieressä... kuinkas pitkästi sitä ketjua olikaan ulkona? Entäs jos tuuli kääntyy, osuisiko perä rantaan? Entäs tuo viereinen vene? Onneksi viereisen veneen jo ikääntynyt kippari ei tuntunut olevan millänsäkkään, mutta olisiko huolestunut jos olisi tiennyt kuinka pienellä kokemuksella hänen naapurikseen tulimme? Myöhemmin päivällä huolet hiukan haihtuivat kun pieni norjalainen purjevene "änkesi" vielä syvemmälle lahteen saman matkan päähän venenaapurista. Ehkäpä siis olin ihan vahingossa päätynyt sopivalle etäisyydelle?

Vasta nyt oli aikaa hengähtää ja paremmin katsoa että mihinkä oikein olimme saapuneet. Aurinko paistoi ja lahdella oli lähestulkoon tyyntä. Rantoja kehystivät idyllisen kauniit venevajat, laiturit ja mökit, kaikki viimeisen päälle nätin näköiseksi laitettuna. Pojat halusivat jäädä veneelle vahtiin mikä sopi minulle ihan hyvin, lähdin Marian ja Annin kanssa soutaen kumiveneellä rantautumaan Ruotsin kamaralle. Purjehduspäivän päätteeksi oli mukavan vähän jaloitella, samalla tuli tutkailtua että eroaako tämä nyt sitten mitenkään Suomesta. Voi olla että ylitulkitsen, mutta jollain lailla talot ja mökit olivat "vauraampia" kuin meillä Suomessa. Mietin että meillä monet saariston talot ovat olleet ihan oikeassa asumiskäytössä vielä vähän aikaa sitten, näistä tuli semmoinen olo että niitä oli viritelty kesäasunnoiksi jo useamman sukupolven ajan. Eipä siis ihme että paikat olivat viimeisen päälle laitettu. Mäen päältä löysimme myös Arholman valkoisen puukirkon.

Kirkko oli auki joten pitihän siellä käydä katsomassa. Tuli mieleen parin vuoden takainen lomapurjehdus Turun saaristossa missä pieniä ja idyllisiä kirkkoja tuntui olevan jokaisella saarella. Jostain syystä Ahvenanmaalla en ole kirkkoihin siinä mittakaavassa törmännyt mitä Saaristomerellä.

Iltasella sain mukaan otetun Phantom -dronen ilmaan. Liikkuvasta veneestä kuvaamiseen ei vielä hermot riitä, mutta sekä nousu että lasku onnistuu kannelta kun on tarpeeksi tyyntä.

Olin saanut veneen täpötäyteen peräkaiteeseen mahtumaan vielä perämoottorin säilytystelineen, ja oli mukava huomata että moottori ei tullut turhan vuoksi mukaan. Sekä Olli että Pekka kävivät hiukan tutustumassa ympäristöön kumiveneen kanssa ja varsinkin Pekka ihastui hommaan niin paljon että vei myös Annia useampaan kertaan.

Sisarukset lähdössä

Sisaruks.. eikun siis äiti ja poika :-)

Pekka toimikin koko illan meidän "virallisena" jollakuskina, eli soitto rannasta Pekalle ja kumivene tuli hakemaan.

Vielä iltalenkki ennen nukkumaanmenoa

Näkymä lahdelle.

Nukkumaan mennessä taivas meni yhtäkkiä pilveen ja puunlatvojen takaa alkoi vyöryä harmaata, kylmää ja märkää sumua. Samalla tuulikin hiukan havahtui. Muutos oli jotenkin ihan epätodellinen, aivan kuin koko lämmin ja kaunis kesäilta olisi kaukainen muisto. Jouduimme pitämään jopa webastoa päällä pikkuisen ennen nukahtamista. Epäilin unen olevan kevyttä ja katkonaista, mielessä kummitteli herääminen kölin tai peräsimen raappimiseen pohjaan, tai vielä pahempaa pamaus törmäämisestä viereiseen veneeseen. Niin paljon mikä voi mennä pieleen, kuinka ihmiset yleensä edes uskaltavat nukkua veneessä yhden ainoan ankkurin varassa? Ehkä ne ovat vain kovempia purjehtijoita kuin minä? Tällaisten ajatusten kanssa sain viimein unen päästä kiinni.

On se hieno. Jospa vielä yhden kuvaan ottaisi...