21.8. Ourasta kotiin, Ouran reissu osa 3

Aamu valkeni harmaana ja märkänä. Illalla huolella kuivumaan levitetyt pyyhkeet ja lasten uikkarit riippuivat kaidevaijereissa läpimärkinä ja eilisen illan auringonpaiste oli muisto vain. Silti lähestulkoon lauleskelin veneestä pihalle kömpiessäni, on se kuitenkin vaan niin hienoa vaikka sitten vettä sataisi. Sitäpaitsi sääennuste ja sadetutka olivat sitä mieltä että sade loppuisi puolenpäivän jälkeen mikä sopi muutenkin aikatauluihin ihan hyvin, hätäkös tässä mihinkään.

Venesuulissa yöpynyt neljän hengen porukka ei malttanut odottaa tihkusateen loppumista vaan suuntasi paluumatkalle Krookan satamaan. Meidän tytöt sensijaan suunnistivat rannan tyrnipensaan kimppuun, kypsyys oli juuri sopiva käsin poimimiselle.

Saaliina pikaisesta poimimisesta oli neljä mukillista tyrnejä. Aikamoinen makunautinto maustamatonta jugurttia maustamassa! Muutama mukillinen riitti vielä kotiinkin saakka vietäväksi.

Ollikin kävi poimimassa yhden mukillisen ennätysajassa. Jälkeenpäin harmitti ettei tajuttu jäädä ylimääräiseksi tunniksi, niin hyvin tyrnejä tuntui riittävän.

Tihkusade taukosi viimein vähän ennen yhtä ja pääsimme lähtemään takaisin kohti Reposaarta.

Puolet matkasta päästiin tekemään ihan mukavaakin vauhtia purjeilla, kunnes tuuli rupesi tyyntymään. Loppumatka Seliskeristä eteenpäin menikin sitten moottoroinniksi.

Vielä oli jäljellä veneen vieminen Luvialle takaisin. Mielessä kävi kyllä että olisin jättänyt sen Reposaareen vierassatamaan mutta en ollut ihan varma alkuviikon menoista. Pienen painostuksen jälkeen Lauri suostui jäämään kaveriksi tylsälle vajaan neljän tunnin moottoroinnille Reposaaresta Luvialle. Sovimme 20 minuutin vahtivuorot, vapaavahti sai istua oman vuoronsa kajuutassa ja surffata läppärillä. Järjestely olikin yllättävän toimiva ja omakin aika meni ihan huomaamatta.

Säpin ohituksen jälkeen tuli ripaus vettä, siitä selvittiin avotilan "pappateltan" avulla kuivana. Harmaa, hiljakseen hämärtyvä ilta ja täysin tyyni meri sekä moottorin yksitoikkoinen ääni oli melkein hypnoottinen kokemus. Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, Luvialla oltiin laiturissa iltayhdeksän maissa. Aamulla sitten taas töihin...

20.8. Ryöväskeristä Reposaaren kautta Ouraan - Ouran reissu osa 2

Kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta kello oli melkein yksitoista ennen kuin pääsimme lähtemään Ryöväskeristä pohjoisen suuntaan. Muutamia minuutteja ennen meitä laiturista lähti yksinpurjehtija samoin Reposaaren suuntaan. Jonkinmoinen tuulenvire kävi suoraan takaa ja edellä menevä vene nosti purjeet lähes heti päästyään väylälle. Itselläni ei oikein luonto antanut periksi ajaa moottorilla ohitse kun kerran selvästi purjeillakin pääsisi. Toki kiinnosti myös että pysyttäisiinkö perässä vai saataisiinko peräti kiinni?

Purjeille liikkuvan ohittaminen moottorilla vaan tuntuu niin nololta...

Aika nopeasti selvisi että edellä ajava vene rupesi pikkuhiljaa kiskomaan lisää kaulaa. Ei auttanut virsikirja, ei genuan levittäminen (bilteman teleskooppi-venehaalla!) eikä mikään muukaan temppu, edellä olevalla oli vain yksinkertaisesti enemmän purjepinta-alaa. Kaiken lisäksi tuuli tuntui entisestään vaan tyyntyvän. Siinä kohdassa kun huomasin edellä menevälläkin olevan ongelmia pitää purjeet pulleina päätin että nyt saa riittää, Kubotan 29 hevosvoimaan käyttöön ja ohitse. Puolen tunnin jälkeen kun katsoin taakse niin toiseltakin veneeltä oli purjeet kadonneet ja moottori käynnistynyt. Hyvä, enpähän ihan väärässä ollut kuitenkaan.

Vastaantulija

Säpin kohdalla tuli vastaan astetta suurempi ja uudempi purjevene, muuten matka oli yhtä tylsä kuin muistinkin. Kaksi vuotta sitten meillä oli vene kesän Reposaaressa ja Porin ja Luvian väli tuli turhankin tutuksi silloin.

Näyttäisi onkikisoilta?

Reposaaren aallonmurtajan sisäpuolella on vielä puolentoista mailin puksuttelu, tosin maisemat ovat huomattavasti mielenkiintoisempia kuin ulkona. Vuoden 2008 loma-asuntomessujen jäljiltä ranta on täynnä messutaloja, toinen toistaan erilaisempia.

Aikataulut onnistuivat aika mukavasti, Maria ja Lauri olivatkin jo laiturilla vastassa.

Reposaaren vieraslaiturissa

Gasti Jaakko oli työnsä tehnyt, viimehetken opastukset mistä kääntyä ettei joudu Poriin saakka ja sitten mopon selkään.

Gastin kotimatka

Uusi ruorimies

Lauri ohjasi veneen näppärästi laiturista ja ulos satamasta johtavaa väylää, minä sain keskittyä lähinnä valokuvaamiseen. Pekan kaveri Niko oli jo alkukesästä "tehnyt tilauksen" eli pyytänyt päästä joskus mukaan, eli Jaakon paikan miehistössä otti sitten Niko 12 v.

Niko ja Pekka peräkannella

Aallonmurtajan ulkopuolella oli jonkin verran maininkia mutta Tahkoluodon jälkeen väylä sukelsi taas saarten suojaan. Pohjoiseen vievä väylä meni aivan Seliskerin saaressa olevan retkisataman ohitse, päätettiin pysähtyä siihen kahville ja jaloittelemaan. Saarella on kaksi laituria joista ensimäiseen pääsee väylältä hyvin myös purjeveneellä, toki epäviralliset linjataulut auttavat arvioimaan oikeaa kohtaa väylältä poikkeamiseen.

Pekka ja Niko ovat uineet aika ahkerasti toukokuusta lähtien joten heti kun vene oli saatu laituriin niin pojat vaihtoivat uikkarit päälle, samoin Anni. Lauri ja Olli lähtivät tutkailemaan saarta, minä kävin jututtamassa muita veneilijöitä. Aamupäivän pilvisyys oli tiessään ja vesillä tuntui olevan poikkeuksellisen paljon liikennettä. Seliskerin kauempi laituri (eli ns. "märkä pää") olikin aivan täynnä, nuotiopaikalla nuokkui isompi porukka makkaroiden ja pullojen kanssa.

Olli kameran takana

Matkaa Ouraluodolle oli vielä kymmenisen mailia jäljellä joten reilun tunnin tauon jälkeen jatkettiin matkaa.  Tuuli oli sen verran voimistunut aamusta että päästiin välillä harrastamaan moottoriavusteista purjehdustakin. Kokonaan moottoria ei voinut sammuttaa kun oli toiveissa että ehdittäisiin hyvissä ajoin perille.

Lähtö Seliskeristä

Joku on väittänyt Merikarvian olevan koko Suomen rannikon kivisintä aluetta. Kyseessä voi olla vain paikallisten liioittelu, mutta kieltämättä kiveä on ihan joka kohdassa, saarien ja rantojen yleisilme on ihan erilainen kuin vaikkapa Luvialla. Väyliltä ei tee mieli poistua eikä oikaista yhtään.

Anni kiikaroi

Isossa kiinteässä laiturissa oli tilaa, käänsin veneen varovasti ympäri niin että sain sen laiturin sisäpuolelle kylkikiinitykseen. Varovasti sen vuoksi että paikka oli aika ahdas ja peruuttaessa ei tarvitse kovinkaan kummoisesti ajaa kiville peräsin edellä niin matka voi katketa pahimmillaan siihen.

Ouraluodon vanha luotsiasema

Lapset hajaantuivat ympäri saarta joka tällä kertaa ei ollutkaan "asumaton" niinkuin vuosi sitten käydessämme. Merikarvian kunta on kaikesta päätellen onnistunut matkailumarkkinoinnissaan sillä pienehköllä saarella oli peräti kolme eri porukkaa meidän lisäksi. Sekä Luotsiasema että Ryssänkasarmi olivat vuokrattuina tilauskyydillä saapuneille "turisteille", lisäksi Venesuulissa yöpyi Kristiinankaupungista kotoisin olevat neljän hengen seurue mikä oli melonut mantereelta kajakeilla!

Pekka, Niko ja siirtolohkare

Saaren lännen puolella oleva uudehko keittotupa oli onneksi niin suuri että siellä mahtui useampi seurue syömään ja kokkailemaan yhtä aikaa. Taidan olla kyllä jonkin verran erakko sillä ne hienoimmat paikat mitkä jäävät mieleen on silti juuri niitä missä ei ole muita ihmisiä laisinkaan.

Pienemmä lapset halusivat (yllätys yllätys) taas uimaan... Keittotuvan viereinen ranta ei kivineen ja kallioineen ollut kovin houkuttelevan näköinen mutta se ei tuntunut niin kovin haittaavan.

Makkarapitoisen iltapalan jälkeen laitettiin vene nukkumiskuntoon ja lapset sänkyyn. Motonetista bongattu aito saksalainen Feuerhand -öljylamppu tosiaan paloi puhtaammin kuin kiinalaiset kopionsa, ja samalla lämmitti omalta osaltaan venettä. Varsinaista Eberiä en malttanut pitää kovinkaan kauaa päällä koska vene ei ollut maasähkössä ja hupiakun kunto alkaa olla vähän niin ja näin. Tärkeintä on kuitenkin että virtaa riittäisi pitämään jääkaappi käynnissä ja aamupalamurojen maidon kylmänä.

Läntisen taivaan viimeinen kajo

19.8. Monimutkaista logistiikkaa - Ouran reissu osa 1

Syksy alkoi tehdä tuloaan, sadepäivinä sen ensiksi huomasi. Yksi viikonloppu olikin jäänyt väliin veneilyn osalta juuri kovien sateiden vuoksi. Nyt oli sitä suurempi hinku päästä vesille, semmoinen lista tekemättömistä reissuista ja käymättömistä paikoista hautui alitajunnassa ja kesä oli sentään loppumassa! Yksi edellisen kesän mieleenpainuvista paikoista oli Merikarvian Ouraluoto, valitettavasti matka oli yhdelle päivälle turhan pitkä. Mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja vähän samaan tapaan kuin vanhassa "Susi, lammas ja kaalinpää" -arvoituksessa, tavoitteena saada reissu tehtyä yhden viikonlopun aikana kuitenkin niin että veneessä istuminen per henkilö olisi minimissään.

Päädyttiin lopulta semmoiseen järjestelyyn että lähdimme Skodalla (Koska Volvossa vain on vetokoukku) Jaakon kanssa kahdestaan perjantai-iltana kohti Luvian Laitakaria. Tarkoitus oli lähteä illalla vajaan tunnin verran Ouraa kohti eli seuran saareen Ryöväskeriin. Seuraavana aamuna jatkaisimme Porin Reposaareen mihin muu porukka tulisi, tuoden Jaakon mopon peräkärryllä tullessaan. Jaakko lähtisi mopolla kotiin Pomarkkuun ja menisi yöksi kaverilleen, muut porukka jatkaisi matkaa Ouraluodolle. Sunnuntaina tipauttaisin perheen takaisin Reposaaseen ja joko jättäisin veneen sinne vieraslaituriin josta se haettaisiin alkuviikosta tai sitten jonkun (työkaverin? Laurin tai Ollin tai Pekan?) kanssa ajelisin vielä sunnuntai-illaksi takaisin Luvialle. Kuka pysyi kärryillä? :-)

Sateenkaari ennen uutta saderintamaa

Perjantai-ilta oli lähestulkoon tyyni kun Jaakon kanssa ajelimme moottorilla tuttua pätkää. Vähän ennen lähtöä oli Laitakarissa satanut, ja vähän lähdön jälkeen satoi taas. Kerrankin hyvä ajoitus! Suunnitelmissa oli lähinnä makkaranpaistoa ja aikaisin nukkumaan, aamulla sitten starttaus heti aamupalan jälkeen kohti Reposaarta.

Kaksi makkaraa riitti iltapalaksi ihan hyvin, tosin aikaisin nukkumaanmenosta ei taaskaan oikein tullut mitään.  Jostain syystä veneilijät ovat lähes poikkeuksetta mielenkiintoista väkeä ja juteltavaa tuntuu löytyvän jos jonkinmoista.

Johonkin aikaan havahduin että alkaa olla jo pilkkopimeä, siispä nukkumaan. Täysikuu pilkisti välillä pilvien välistä ja yritin sitä saada käsivaralta kuvattua vaihtelevalla menestyksellä.

Tuliterä saksalainen Feuerhand -myrskylyhty tositoimissa

Täysikuu pilvien raosta

7.8.2016 Nuorison reissu Ryöväskeriin

Jo edellisenä syksynä oli ollut puhetta siitä kuinka poikien pitäisi päästä joskus veneilemään ilman aikuisia. Silloin ei sopivaa tilaisuutta tullut mutta nyt kaikki näytti sääennustetta ja tuulen suuntaa myöten hyvältä, uskaltaisin päästää nuorison käymään päiväseltään Ryöväskerissä.

Suunnitelmissa oli että yläaste- ja lukioikäiset eli Lauri, Jaakko ja Olli kysyisivät muutamaa kaveriansa mukaan, perillä olisi ihan vain makkaran paistoa ja saunomista ja sitten hyvissä ajoin takaisin. Aluksi kavereilta oli tullut vähän epävarmoja vastauksia joten oli kysytty toisia kavereita, tai kolmansia. Lopulta kävikin niin että KAIKKI pyydetyt pääsivätkin tulemaan, yhteensä yhdeksän poikaa. No kyllähän veneeseen mahtuu ja liivitkin löytyivät kaikille. Vielä kun pojat ovat ihan fiksuja ja täyspäistä porukkaa, mutta vähän jäin miettimään että miltähän se näyttää ulkopuolisten silmään... tuollaisen porukan rantautuminen?

Kapteeni ja vastuun raskas taakka

Laurille lankesi kapteenin ja ruorimiehen osa ihan luonnostaan, Jaakko lupasi hoitaa peräköyden rantautumisissa ja Olli piti kuria keulassa. Kävin Laurin kanssa läpi muutaman teoreettisen uhkakuvan moottorin hajoamisesta ja ankkurin käyttämisestä lähtien. Vaikka todennäköisesti mitään tuollaista ei satu niin silti on hyvä henkisesti varautua erilaisiin skenaarioihin, joskus kuitenkin joku asia menee pieleen ja kapteeniin pitäisi sillä kohtaa tietää mitä tehdä.

Jätimme nuorison laiturille ja kävelimme Marian kanssa aallonmurtajan päähän seurailemaan mitä tuleman pitää. Kieltämättä oli vähän outo olo ja jouduin melkein puremaan kieleeni, mieli teki mennä viereen neuvomaan mutta sain annettua poikien hoitaa laiturista lähdön ihan itsenäisesti. Se hyvä puoli asiassa oli että sain kerrankin kuvia kulussa olevasta veneestä ulkoapäin. Tosin tuuli oli aivan vastainen luoteesta joten moottoriajoksihan se näytti menevän.

Nuorimmat lapset olivat edelleen mummolassa, tältä varmaan tuntuu sitten kun ollaan enää kahdestaan kotona? Jotain semmoista mietin samalla kun seurasimme veneen etääntymistä merelle. No haikeaa oloa ei kauan kestänyt, suunnattiin ihan ensiksi kahvila Ihanaan kahville ja sitten aikaa tappamaan Porin suuntaan. Päämäärätön vaeltelu Porin Puuvillassa liikkeestä toiseen ei oikein houkutellut joten päätimme lähteä käymään Jämillä jäätelöllä, tietysti lentäen! Länsilentäjien ultra OH-U492 oli varauskalenterin mukaan vapaana ja sää mitä parhain, nopea varaus kännykästä ja sitten hallille päivätarkastusta suorittamaan.

Suota ja metsää jossain Porin ja Jämin välillä

Jämillä oli hiljaista, viikonlopun lennokkitapahtuma oli loppunut ja muutama harrastaja enää siivosi paikkoja. Hotelli oli kuitenkin auki ja jäätelöt saatiin ostettua. Tässä vaiheessa oli jo ihan pakko soittaa Laurille että onko kaikki hyvin. Samalla haarukoitiin hiukan saapumisaikaa jotta kummatkaan eivät joutuisi liian kauan odottelemaan. Lensimme takaisin Poriin (25 minuuttia suuntaansa) ja suoraan laskuun ja kone halliin. Satamaan ehdimme mukavat 15 minuuttia ennen poikien rantautumista.

Reissu oli onnistunut oikein mukavasti ja ilmeisesti kaikilla oli ollut kivaa. Eniten ehkä lämmitti kuitenkin Laurin kommentti siitä kuinka hän nyt ymmärtää miksi minä kuulostan joskus vähän kireältä kun komentelen poikia kannelle sataman lähestyessä. Kun kapteeni lähestyy satamaa, valitsee mielessään oikeaa poijua, ottaa huomioon tuulen suuntaa ja muiden veneiden sijainti, tarkistaa että peräköysi ei ole solmussa ja lukemattomia muita asioita... ja samaan aikaan miehistö kuuntelee musiikkia ilman huolen häivää eikä meinaa vääntäytyä kannelle edes kolmannen kehoituksen jälkeen. Niin, se kapteenin vastuu täytyy kokea, ei sitä muuten oikein sivusta ymmärrä.