Vuoden 2019 lomareissun loppuosa

Niinhän siinä taas kävi että jokailtainen blogin kirjoitus reissusta käsin alkoi viedä liikaa aikaa ja edellisen vuoden tavoin blogi katkesi inhottavasti kesken. Emme kuitenkaan uponneet tai haaksirikkoutuneet, päinvastoin vietimme Gotlannissa ikimuistoisen  viikon Fårösundissa, Lickershamnissa ja tietenkin Visbyssä. Yhtenä päivänä vuokrasimme auton ja ajoimme aivan Fårön pohjoiskärkeen kalkkikivimuodostelmia katsomaan. Gotlannista matka jatkui Västervikiin, josta 100 mailin yöpyrjehduksella Ruotsin Utön Kyrkvikeniin Svenska Kryssarklubbenin poijuun. Ahvenanmeren ylitys kotiinpäin oli tässä vaiheessa ihan pikku juttu (toisin kuin muutama viikko aikaisemmin), Suomen puolella tulimme tuttuja satamia pitkin kotiin päin ja vene oli taas Luvialla kotisatamassa tasan neljän viikon kuluttua lähdöstä.

Syksyllä tehtiin vielä erinnäisiä viikonloppupurjehduksia lähinnä seuran majalla Ryöväskeriin, sekä Raumalla Kylmäpihlajalle ja Poroholman leirintäalueen satamaan.  Vene nostettiin 18. lokakuuta, meille uuden veneen kanssa oli kaikenlaista säätämistä talviteloille laiton kanssa, sisarveneen omistaja Markus oli aivan korvaamattomana apuna kertomassa millaisiin ratkaisuihin oli päätynyt oman veneensä kanssa missäkin asiassa. Marraskuun alussa oli Noan telineet kasattu ja vene pressutettu Laitakarissa seuran telakointialueella.

Seuraavaa kesää odotellessa.

12. päivä, Gotska Sandön

Kissan kanssa purjehtiva toisen puolen venenaapuri jäi nukkumaan

Havahduin neljän maissa aamuyöllä katsomaan säät puhelimesta. Mitään merkittävää muutosta ei ollut tapahtunut, 8 m/s täysmyötäinen pohjoistuuli puolittuisi jossakin kohtaa 4 m/s voimakkuuteen kun lännestä työntyisi tyyni alue juuri Gotlannin luoteispuolelle. Unen pehmentämässä päässä käväisi ajatus että järkevintä olisi tietysti lähteä nyt heti, mutta lämmin sänky vei vielä voiton. En kuitenkaan saanut kunnolla nukahdettua ja olin kuulevinani naapuriveneestäkin jotain kolinaa. Ennen viittä naapuri käynnisti moottorin ja ponkaisin vaistomaisesti pystyyn, muka auttamaan lähdössä. Apuja en ehtinyt antamaan mutta tervehdyksen sain kurkistaessani puolipukeissa kajuutan ovesta avotilaan. Aamuinen satama-allas näytti pettävän tyyneltä, noinkohan päivän pitkästä purjehduksesta tulisi oikein mitään jos kerran tuultakaan ei ollut? Sänky veti edellen puoleensa, yritin selittää itselleni että en vain hennonut herättää Mariaa ja kohtahan se meidänkin kello jo soisi...

Moottoroimme kuuden jälkeen ulos satamasta

Kun kello sitten soi puoli kuudelta olin paljon väsyneempi kuin aikaisempina heräämisinä. Ei auttanut, vaatteet päälle ja ulos. Satamassa huonolla ilmalla kätevä "pappateltta" oli ylhäällä ja sen taittelemisessa meni oma aikansa. Olli havahtui myös ja pääsimme kolmestaan lähtemään hyvin satamasta, kellon näyttäessä 6:10.
Moottoroimme hiljaisilla kierroksilla tyynestä satama-altaasta ulos, aloin pikkuhiljaa heräillä kunnolla. Siellä ja täällä näkyi tyhjiä paikkoja merkkinä siitä että muutamia meitä aamuvirkumpiakin oli liikkeellä. Samaan aikaan kanssamme lähti pari muuta venettä ja muutamissa muissakin oli liikettä. Edessä olevan ylityksen jännitystä lievensikin tieto siitä että selvästi moni muu oli myös tehnyt saman valinnan ylityspäivästä kuin mekin. Ihan hakoteillä emme siten olleet. Nynäshamn onkin yksi suosituimmista satamista Visbyhyn mennessä ja näytti tosiaan siltä että lähes kaikki olivat sinne matkalla.

Viimeinen luoto ennen rannatonta merta

Puolen tunnin moottoroinnin jälkeen pääsimme hiukan avaremmille vesille. Sitä myöten tuulikin heräili ja pääsimme nostamaan purjeet. Pahaksi onneksi tuuli oli harvinaisen suoraan takaa, ja tällä reissulla olimme jo huomanneet että veneellä on jostain syystä hankalampi purjehtia ns. virsikirjalla kuin mitä Targalla oli. Vaikka viritimme ison preventterillä vahinkojiipin estämiseksi niin sitten vuorostaan genua tuntui olevan todella tarkka tuulen suunnasta. Ilmeisesti isopurje ja/tai masto saivat aikaan tuulenpyörteitä siihen malliin että vain aivan millintarkka myötätuuli tuntui toimivan. Rannikon jäädessä taakse alkoi edellisten päivien voimakkaan tuulen aikaansama maininki kasvaa ja autopilotilla tuntui olevan pieniä vaikeuksia kyseisen purjekonfiguraation kanssa. Kokeilin viritellä genuan spinnupuomilla enemmän auki, mutta siitä oli hyötyä vain vähäksi aikaa.

Genua spiirattuna

Katselin kiikareilla sekä eteen että taaksepäin. Lähestulkoon kaikilla veneillä tuntui olevan ongelmia saada pysymään purjeet vedossa, kasvava maininki yhdistettynä myötätuuleen sai veneen aina välillä heilumaan aika isolla amplitudilla ja tuuli ei vaan riittänyt niissä tilanteissa pitämään purjeita pullollaan, tuloksena rumia paukahduksia purjeen taas täyttyessä. Kaiken huipuksi tuntui siltä että enemmän iltapäivän puolelle luvattu tuulen hiipuminen oli jo alkanut, tilanne siis pahenisi entisestään. Kokeilimme välillä leikata myötäiseen, eli kääntää kurssi tuuleen niin paljon että saimme molemmat purjeet samalle puolelle vetämään. Maininki aiheutti kuitenkin sen että mikään pieni tuuleen nosto ei tullut kysymykseen, vaan täytyi ajaa lähestulkoon sivutuulen puolelle saakka. Tässä tilanteessa alkoi ns. suunnitelma B houkutella, Gotska Sandön yksinäinen ja vähän salaperäinenkin saari sijaitsi juuri sopivassa suunnassa Gotlannin pohjoispuolella. Muutimme siis suunnitelmaa, Visby saisi vielä odottaa muutamia päivä. Purjehtiessa olen jo oppinut että säätä on kuunneltava, muutenkin kuin turvallisuuteen liittyen. Väkisin "väärän suuntaan" ajamisesta ei saa muuta kuin tympeän olon itselle koko purjehdusta kohtaan, pahimmillaan moottorin muristessa koko päivän ja veneen keinuessa epämiellyttävästi kun purjeiden antama tuki olisi menetetty.

Perinteinen purjelaiva moottoroi pohjoiseen

Tunnin verran vene kulki aika mukavasti uuteen kurssiinsa, osapuilleen kaakon suuntaan. Makailin sisällä lueskellen netistä kaiken löytämäni Gotska Sandön edustalle ankkuroitumisesta ja siihen liittyvästä. Kohtahan netti taas katkeaisi ja olisimme puolisen päivää niin sanotusti sivistyksen ulkopuolella. Valitettavasti tuuli tosiaan alkoi tyyntyä huolestuttavasti, aina välillä muita suurempi takaa tuleva aalto sai veneen heilahtamaan puolelta toisella ja purjeiden paukkumaan ikävästi. Yritin säätää purjeita, nostaa kurssia entisestään ja vaikka mitä muuta, silti alkoi ikävästi tuntua siltä että tuulta vain oli liian vähän aallokon kokoon nähden. Tuuliennusteista selvästi näkynyt tyynempi vyöhyke oli saanut meidät kiinni tuntikausia ennustettua aikaisemmin ja sen reuna liikkui edellämme samaan suuntaan. Loppumatkaksi olisi siis luvassa takaa tulevaa, ilkeästi muljaavaa aaltoa ja holtitonta heilumista. Olli istuskeli avotilassa epäilyttävän kalpeana kasvoiltaan, itsekin tunsin liiankin tutun onton tunteen vatsanpohjassa. Tätä olisi sitten vielä kestettävä ainakin kuusi tuntia...

Kaksi muumiota koomassa? Pojat kalpeana.

Loppujen lopuksi pääsimme purjeilla ihan Gotska Sandön edustalle. Kukaan ei oksentanut, mutta melkein kaikilla oli huono olo, myös minulla. Marian tasapainoaisti ja vatsan kestävyys olivat jälleen rautaa, edes sisätiloissa vietetty aika ruoan kokkaamisineen ei tuntunut siihen pystyvän. Hyvä niin, sillä säännöllinen pieni purtava tuntuu torjuvan meritaudin oireita ainakin omalla kohdallani. Ohjailin myös useita tunteja käsin, osin autopilotille epäkiitollisten olosuhteiden vuoksi mutta myös omaa oloani helpottaakseni. Täytyy sanoa että tämän päivän ylitys oli kyllä epämiellyttävin kokemus tähänastisen purjehdusurani aikana.

Käsin ohjaaminen piti pahan olon aisoissa

Ennakkotietoni saaresta perustuivat lähinnä netistä aamupäivällä luettuun. Lisäksi edellisen illan venenaapuri suositteli saarta ja haaveili vielä joskus viettävänsä siellä kokonaisen viikon.
Gotska Sandön on pyöreähkö, suurimmalta läpimitaltaan vain 8 kilometria oleva hiekkainen saari Gotlannin pohjoispuolella, keskellä ei-mitään. Lähin saari mantereen suunnassa on n. 75 km päässä, suoraan etelään matkaa Gotlannin Fårö -saareen on 37 km verran. Tämä tarkoittaa sitä että saarta ympäröi joka suunnassa täysin rannaton meri. Saarelle ei voi rantautua koska siellä ei ole satamaa, ainut keino päästä tutkimaan saarta on jättää vene ankkuriin suojan puolelle ja mennä jollalla maihin. Kesäisin saarelle järjestetään kuljetuksia pienellä matkustaja-lautalla joka käytännössä ajaa keulan hiekkaan ja matkustajat rantautuvat pitkää nostosiltaa pitkin rannalle. Samoin kuin koko saari, myös pohja saaren ympärillä on hiekkaa ja madaltuu suhteellisen hitaasti, käytännössä veneen joutuu jättämään satojen metrien päähän rannasta ankkuriin. Kaikkein oleellisin asia on tietysti se että radiouutisten yhteydessä luettavassa merisäässä mainittaan Gotska Sandön. Nimi olikin painunut lähtemättömästi mieleen jo lapsena, symbolina kaukaiselle ja eksoottiselle paikalle. Siinä se nyt sitten oli, silmien edessä.

Teräsvatsainen kahvinkeittäjä

Laskimme purjeet ja moottoroimme viimeisen mailin leen puolelle (suojan puoelle) saarta. Siellä oli useita purjeveneitä ankkurissa jo valmiina, suhteellisen kaukana toisistaan. Netti toimi hitaasti ja pätkien mutta toimi kuitenkin, tutkailin illan ja yön tuuliennusteita useammasta lähteestä. Tarkoitus oli tietysti löytää mahdollisimman suojainen kohta, ei pelkästään tällä hetkellä vallitsevalta tuulen suunnalta mutta myös yötä ajatellen. Veneitä oli sekä oikealla että vasemmalla puolella, mutta juuri siinä kohdassa mitä itse pidin parhaimpana ei satoihin metreihin ollut ketään. Nyt ankkurointi sujui helpommin, olimmehan tekemässä sitä jo peräti toista kertaa tällä veneellä. Ennakkotietojen mukaan pohja madaltuu hyvin hitaasti ja on hiekkaa, siispä uskalsimme ajaa aina neljään metriin saakka ennen ankkurin laskemista. Ilmeisesti pohja ei ole aivan tasainen sillä ankkurin laskemisen jälkeen kaiku näytti enää reilua kolmea metriä. Matkaa rantaan oli silti useita satoja metrejä, ja vene heilui rauhallisesti mainingeissa mitkä kiersivät pyöreähkön saaren takapuolelle saakka. Ulkona istuessa pieni heilutus ei tuntunut miltään, mutta sisätiloissa tuli välillä mieleen että aika rajoilla ollaan mukavan ja epämiellyttävän heilumisen välillä. Ilmeisesti Gotska Sandöhön on tosiaan syytä mennä vain lähestulkoon tyynellä säällä.

Viimeinkin perillä

Laskimme ankkurin hiukan ennen kuutta joten matka oli kestänyt melkein 12 tuntia. Normaalisti pitkän päivän jälkeen on huojentavaa kävellä satamassa ja tuntea kiinteä maa jalkojensa alla, nyt sellaista mahdollisuutta ei ollut. Olo kuitenkin parani ja vatsa lakkasi heilumasta kun sai rauhassa syödä pöydän ääressä. Makailimme ruuan jälkeen vähän aikaa ja lueskelin hiukan Pertti Dunckerin viimeiseksi jäänyttä kirjaa minkä olin ostanut alkukesästä. Totesin että vaikka tämä meidän mittapuulla oli ollut melkoinen seikkailu ja pitkä päivä, niin eihän silti voi edes verrata maailmanympäripurjehtijoihin ja heidän kokemiinsa vastoinkäymisiin.

Kumiveneellä rannattomalle merelle?

Kuin varkain oli aurinkokin hiipinyt esiin, pienen huilaamisen jälkeen huomasin että ilmahan on oikeastaan aika lämmin ja mieli pirteä. Yllättävän nopeasti epämiellyttävät asiat näköjään unohtuvat. Laskimme kumiveneen vesille ja kiinnitimme tankatun perämoottorin perään. Näin sieluni silmin skenaarion missä moottori joutuu epäkuntoon ja airokin vielä katkeaa, tuulen painaessa kumivenettä kohti rannatonta ulappaa. Tarkkana oli siis oltava, niin kuin tietysti aina vesillä liikuttaessa.

Ensimmäinen lasti valmiina rantautumaan

Otin Ollin ja Pekan pieneen kumiveneeseen ja lähdimme kokeilemaan rantautumista. Rannan lähestyessä tulin tietoiseksi pienestä mutta kuitenkin olemassaolevasta mainingista, rannan hiekasta mikä oikeastaan olikin aika karkeaa soraa sekä siitä että rantautuminen ei kuivun jaloin taitaisi onnistua. Pojat heittivät kengät rannalle etukäteen ja käärivät lahkeet ylös samalla kun sammutin moottorin ja soudin viimeiset metrit rantaan. Jos 10-20 sentin maininki tekee kumiveneellä rantautumisesta näin haastavaa, niin kuinka ihmeessä jossain Karibialla se onnistuu laisinkaan? Yhtäkkiä huomasin kuinka monta pientä asiaa voikaan mennä pieleen tai ylipäätään olla hankalaa, sellaisia mitä ei etukäteen pysty aavistamaan ennenkuin sen kokee itse.

Vene ankkurissa tyhjänä. Pelottava ajatus...

Pojat pääsivät kahlaamaan rantaan ja venekin säilyi ehjänä. Otin tytöt ja eväät kyytiin seuraavaksi, nyt rantautuminen sujui paremmin. Ehkäpä kokemus ja riittävä harjoittelu auttavat asiaan kuin asiaan?

Mittasuhteiden hahmottamiseksi pojat vasemalla

Kannoimme veneen hiukan ylemmäksi rannalle ettei mikään edes teoreettinen aalto pääsisi sitä kaappaamaan sillä aikaa kun retkeilemme sisemmällä saaressa. Samalla koin hauskan deja-vu -ilmiön, niin monessa blogissa ja videossa olin nähnyt saman proseduurin, eli kaksi ihmistä kantamassa kumivenettä ylemmäksi hiekkarantaa. Ne videot oli yleensä kuvattu Karibialla tai vastaavassa paikassa, tämä sai nyt olla meidän Karibian autiosaari.

Ainut keinomme päästä takaisin veneelle

Lähdimme kävelemään rantaa itään päin, siis mereltä katsoen vasemmalle. Kävellessä oli helppo havaita kuinka meri kirjaimellisesti syö saarta, jopa suuria puita oli kaatunut jyrkkään rinteeseen. Käveleminen oli vaivalloista upottavan hiekan ja kivien vuoksi, jonkin matkaa käveltyämme hiekkainen rinne muuttui hiukan stabiilimman näköiseksi. Pääsimme kiipeämään rannalta metsään sisälle, vaikka helppoa se ei ollut. Sattumalta löysimme kyseisestä kohdasta myös vaelluspolun mitä oli hyvä jatkaa eteenpäin.

Jyrkkä rinne rannalta metsään

Jyrkänteen reunalla

Metsästä paljastui aivan oma maailmansa, luontopolulla oli myös kylttejä missä vaeltajaa sivistettiin vastaan tulevista luonnon ihmeistä joko ruotsin tai englannin kielellä.

Aina välillä polku koukkasi rantaan jolloin avautui maalauksellinen maisema. Vaikea kuvitella että nyt tyynenä ja rauhallisena näyttäytyvä meri on sama missä pahaa oloa pidätellen olimme keikkuneet vain muutamia tunteja sitten.

Vajaa kymmenisen purjevenettä ankkurissa suojan puolella

Outo kasvi

Matka edistyi piinallisen hitaasti. Ison osan ajasta polku kulki rannan tuntumassa ja upottava hiekka väsytti kävelijöitä. Juuri kun mietimme että mahtaisiko tämä riittää polku tupsahti hiukan suuremmalle tielle ja yllättäen rakennuksen pihaan. Kyltin mukaan tupa olisi rakennettu sota-aikana vanhan 1800-luvulla sijainneen majakan tai vastaavan merkinantolaitteen perustuksille.

Tuvan edustalla oli pöytä ja penkit joten ajattelimme syödä eväät siinä. Yllättäen tuvan ovi olikin auki, ja hiukan kylttejä tavattuamme tulimme siihen tulokseen että paikka oli retkeilijöiden käytössä vapaasti. Luonnollisesti siirryimme sisätiloihin evästelemään.

Eväät syötiin viimeiseen pisaraan kaikessa rauhassa. Tupa oli hirveän siisti vaikka selvästi oli ollut ahkerassa käytössä. Yläkerran ovi oli lukossa, olisikohan yöpyminen mahdollista maksua vastaan tms.?

Hiekkaan hautautunut talo

Tuvan lähipiiristä löytyi puoliksi hiekkadyyniin hautautunut talo. Ymmärsin että siinä oli joskus asunut majakanvartijan tai vastaavan saarella töissä olevan perhettä, ja että kasvillisuudessa olisi vielä löydettävissä jäänteitä asukkaiden pitämästä pienestä puutarhasta. Dyynit tosiaan vaeltavat vuosien mittaan ja niiden liikkeitä on ilmeisen hankala torjua.

Ollin löytämän jyrsijän kallo

Takaisin kävellessä huomasin että alkoi hiljalleen hämärtää. Taivas oli kuitenkin kirkas joten pelkoa yhtäkkisestä pimeydestä ei ollut, silti rupesin mielessäni hermoilemaan kaikenlaista, alkaen veneen pinnallapysymisestä päättyen kumiveneen katoamiseen. Ehkäpä kapteenin kuuluukin tehdä riskiarviota joka hetki jotta miehistön ei tarvitse?

Takaisin päin matka joutui nopeammin

Anni laskeutumassa rinnettä

Kun pääsimme metsästä meren äärelle huomasin Ruotsin (toivottavasti...) armeijan suurehkon aluksen lukuisten valonheitinten kanssa hiukan kauempana paikoillaan, kääntyillen vuorollaan jokaisen ankkurissa olevan purjeveneen suuntaan. Huolestuin pikkuisen kun tajusin että aurinko on laskenut aikaa sitten ja meillä ei ollut ankkurivalo sytytettynä. Toisaalta kaikkiaan yhdeksästä ankkurissa olevasta purjeveneestä vain kahdella se näytti olevan päällä, järkeilin että tokkopa armeijaa kiinnostaa vahtia siviilien tekemisiä, luultavasti olivat vain rutiiniharjoituksella.

Lopuksi vielä kävely rantaa pitkin kumiveneelle. Lieneekö paikoillaan?

Kannoimme kumiveneen veteen ja lähdin heittämään tytöt ensin veneelle. Kyllä kannatti ennen reissua avata perämoottorin kaasutin kahteenkin kertaan, moottori on ollut koko reissun ajan ns. laakin peli.

Kumiveneellä kotiin nukkumaan, eli veneelle

Veneellä kaikki oli hyvin, tietysti. Aivan turhaan olin miettinyt kaikki mahdolliset karmeudet läpi, mutta mitäs sitä luonnolleen mahtaa. Matkustajien oli yllättävän vaikea nousta kumiveneestä, maininki oli kuitenkin sen kokoista että joutui kumiveneenkin kanssa vähäsen varomaan ettei kumppari joudu purjeveneen perän alle. Tekniikkalaji tämäkin, toisella kerralla poikien kanssa olikin jo helpompaa.

Pääsimme kaikki veneelle, lopuksi nostimme perämoottorin säilytyspaikkaansa takakaiteeseen sekä itse kumiveneen etukannelle. Aikoinaan ostin Suzukin 2,5 hp nelitahtimoottorin juurikin painon vuoksi, se oli ja on edelleen kevyin kaupasta ostettava perämoottori, muistaakseni 13,5 kilogrammaa.
Puolenyön maissa pääsimme nukkumaan. Vene heilui mainingissa pehmeästi mutta yllättävän isolla liikkeellä. Päivä oli kuitenkin ollut niin pitkä ja rasittavakin että nukahtamisen kanssa ei onneksi ollut ongelmia. Kaikenkaikkiaan nyt tuntui että käsillä oli ollut loman tähänasti paras päivä, sen ajatuksen kanssa oli mukava nukahtaa.

Ankkurivalo maston huipussa, nyt kelpaa nukkua

11. päivä, Nynäshamn

Aamulla söimme aamupalan rauhassa veneellä. Illalla hotellin ympäri kävellessä olin huomannut viitan "Mylly" osoittavan ylöspäin hotellin ohi mutkittelevalla tiellä. Otin pikaisesti taittopyörän ja lähdin polkemaan, mutta jo 10 minuutin kuluttua ymmärsin miksi Maria oli ollut niin poikki eilisen yli kymmenen kilometrin kauppareissun jälkeen. Maaston korkeuserot olivat aivan järjettömiä, ihmettelen vain kuinka täällä voi olla ylipäätään mahdollista ajaa autolla talvisin? Loppujen lopuksi mylly jäi löytämättä mutta lämmin tuli ja jalat olivat ihan hyytelöä.

Suojaisesta satamasta kuten tästä on aina helppo ja rauhallinen lähteä. Ensin otettiin maasähkö irti, sitten moottori käyntiin ja plotterit ja mittarit päälle. Olli ja Pekka hoitelivat keulan ja Maria peräpoijun. Olli otti toisen keulaköyden jo irti ja odotti valmiina irroittamaan toisenkin. Ruori keskelle, vilkaisu taakse ja varmistus ettei kukaan ole perän takana juuri saapumassa satamaan, ilmoitus Ollille että "Voit irroittaa" ja sitten ollaankin jo irti. Yritän ohjata niin että perä ei mene suoraan minkään poijun päältä ja että Maria saa poijuhaan irti. Samalla täytyy seurata keulaa, yllättävän kevytkin sivulta tuleva tuuli saa keulan kääntymään. Tässä veneessä on keulapotkuri joka helpottaa todella paljon keulan pitämistä irti naapureista.

Miksihän kapteeni on kuvissa aina huolestuneen näköinen?

Olin saanut yhdeltä ruotsalaiselta purjehtijalta vinkin ajaa kapeassa ulosmenossa aavistuksen verran lännenpuoleista reunaa, ja siellä todellakin oli puoli metriä syvempää kuin ihan keskellä. Olisiko mahdollinen virtaus kuljettanut pohjan mutaa hitaammin virtaavaan kohtaan tms?

Kieli keskellä suuta

Kapean kohdan jälkeen oli muutama kalliin näköinen huvila, tai lähinnä palatsi. Kyllä joillakin täytyy sitä oikeaakin rahaa olla, en usko että kaikkea ympärillä näkyvää on ihan pelkällä velkarahalla voitu rakentaa. Toisaalta ruotsalaisista ei ikinä tiedä, niiden suhde lainaan ja velkaantumiseen tuntuu olevan kovasti erilainen kuin koto-suomessa, esimerkkinä vaikkapa 120 vuoden asuntolainat mitä ei ole edes tarkoitus maksaa koskaan takaisin.

Uustuotannolta näyttänyt klassisen kaunis pursi ökyhuvilan satamassa

Lapset jäävät monesti avotilaan lähdön jälkeen istuskelemaan, niin nytkin. Vene menee onneksi niin vakaasti että sisälläkään ei tule pahemmin huonoa oloa, ainakaan kevyemmällä kelillä niin kuin nyt. Tyypillisenä päivänä meillä on vielä livemusiikkiakin veneessä, Olli soittelee sisällä kitaraa katsoen tabulatuureja iPadin ruudulta.

Kaikki veneessä

Ilma oli silti totuttuun tapaan harmaa ja tuultakin olisi luvassa. Uutisia lukiessa tuli vastaan Iltalehden artikkeli missä meteorologi ennakoi kylmän sään jatkuvan edelleen. Ainut lohtu oli ripustautua ajatukseen että emmehän me enää ole Suomessa, jospa se lämmin löytäisi tiensä edes Ruotsiin? Toisaalta edellisen kesän epämiellyttävän pakahduttavat helteet olivat tuoreessa muistissa, ei sekään herkkua ollut. Kunhan vain laittaa aamulla pitkät kalsarit jalkaan ja kunnon pipon päähän niin hyvinhän ulkona tarkeni. Varsinkin veneessä nukkuminen on viileään aikaan paljon miellyttävämpää kuin pitkään jatkuneilla helteillä.

Valitsimme sisemmä reitin mikä vei aivan Dalarön keskustan ohitse. Pilvinen päivä harmitti kovasti, koko merelle aukeava kaupunki oli vieri vieressä upean värisiä puutaloja. Voin vain kuvitella kuinka valokuvauksellinen näky ohi purjehtivaa venettä tervehtii aurinkoisena päivänä.

Näkymä merelle ohitse purjehtiessa

Auringon pieni pilkahdus jo taakse jäävään näkymään

Jatkoimme lounaan suuntaan johtavaa väylää kohti Nynäshamnia. Tuuli oli reipasta sivutuulta, vene kulki hienosti. Muutaman tunnin purjehduksen jälkeen huomasin jotain outoa lepattavan keulassa. Genuan alaosaa rullalaitteessa kiinni pitävä lyyrasakkeli oli auennut itsekseen ja purjeen alimmainen metri lepatti iloisesti. Syöksyin keulaan ja huusin samalla Marian kannelle. Sakkeli oli vielä kiinni purjeen kulmassa, samoin irti kiertynyt tappi oli tipahtanut nätisti keulaan. Aikani tappelin lepattavan purjeen kanssa mutta voimat eivät riittäneet sakkelin uudelleen kiinnittämiseen. Onneksi purje ei ollut "karannut" uraa pitkin ylös joten normaali purjeen sisään rullaus onnistui ja sen jälkeen sain sakkelinkin taas paikoilleen. Kävin hakemassa pihdit millä varmistin että sakkeli oli taatusti ruuvattu tiukasti kiinni, sen jälkeen kaikki oli taas kunnossa ja purjehtiminen sai jatkua.

Dalarö Skans -linnoitus

Tukholman saaristolle näyttää olevan tunnusomaista pitkät ja leveät väylät joita pitkin suurikin määrä veneitä mahtuu hyvin liikkumaan, kartaa katsoessa tuli assosiaatio jääkauden "kampaamaan" maisemaan. Poikkisuuntaan liikkuminen on huomattavasti hankalampaa, vain tietyistä kohdista pääsee väylältä avomerellä tai sitten sisemmälle saaristoon. Tukholman saaristosta Nynäshamnin suuntaan menevä väylä oli juuri tämmöinen, pituudeltaan ja leveydeltään melkeinpä "sisämeri".

Nynäshamnin satamaa vastapäätä

Tuuli reipastui samalla kun lähestyimme Nynäshamnia. Tuntui että kaikki sekä edellämme että takana olevat veneet olivat menossa samaan paikkaan. Satama oli kyllä Hamnguiden mukaan suuri, silti aina vähäsen jännittää uuteen paikkaan meno. Saavuimme Nynäshamnin sataman edustalle yhtä aikaa suuren, lähes ns. ruotsinlaivatasoa olevan "Destination Gotland" -autolautan kanssa. Viimeiset mailit ennen satamaa mentiin aika jyrkkään sivuvastaiseen, välillä tuntui että purjeita oli vähän liikaakin ylhäällä. Osa edellä olevista veneistä jatkoi täysillä purjeilla lähemmäs satamaan mutta päätin ottaa rätit ajoissa pois ja jatkaa moottorilla, varsinkin kun autolautta olisi kartan ja AIS:n perusteella aika lailla samaan aikaan satamassa.

Poissa laivan tieltä, toivottavasti?

Ajoimme edellä moottoroivan purjeveneen perässä "oikoreittiä" parin isomman karin välistä satamaan samalla kun autolautta kääntyi kauempana kohti. Moottoroin tiukasti rantaa seuraten, pysytellen selvästi poissa laivan sektorista. Joskus aloittelevana purjehtijana olin saanut ison rahtialuksen päälliköltä muistutuksen eli torven töräyksen ja olin päättänyt että en halua kuulla kyseistä ääntä omalla kohdallani enää koskaan. Tähän saakka olen osannut vältellä ammattiliikennettä mallikelpoisesti, ja niin nytkin.

Aika monta mastoa... mahtuukohan sinne

Aallonmurtajan sisäpuolelle ajaessa huomasin satamapojan rib-veneellä jututtavan meitä ennen tullutta venettä, jäin suosiolla tyhjäkäynnillä kellumaan paikoilleen ja odottamaan opastusvuoroani. Kohta poika tulikin ja pienen ruotsi-englanti-viittomakieli -tyyppisen, tuulessa huudetun session jälkeen ymmärsin saaneeni ohjeet ajaa suoraan paraatipaikalle ravintolan eteen, missä oli vielä muutama sininen poiju tyhjänä. Maria ja pojat (joiden korva toimii paremmin englannissa kuin minun mutta joiden rohkeus ei riitä puhumiseen) olivat samaa mieltä, ja hetken kuluttua olimmekin onnellisesti kiinni laiturissa.

Sataman yhteyteen oli rakennettu pieni "satamakortteli", siis pieniä liikkeitä, kahviloita ja vastaavia. Kylmästä, suorastaan hyisestä säästä huolimatta ostimme jäätelöt yhdestä pienestä jäätelöbaarista ja siirryimme sisäpihalle niitä syömään.

Naapuriveneen yksinpurjehtijan matkakumppani

Venenaapuriksi tuli ruotsalainen yksinpurjehtija persoonallisen vaaleansinisellä Hanse 320:llä. Autoin häntä rantautumisessa, ja rupesimme saman tien juttelemaan niin että puolen tunnin kuluttua keulaköydet olivat vieläkin kiinnittämättä kun ei jutusta meinannut tulla loppua. Tuntui tosi hienolta osata englantia niin että välillä puhe soljui ihan itsestään ja koin tulevani ymmärretyksi. No, sanavarasto ja lauserakenteet kieltämättä melkoisen kankeita, mutta se ei kauheasti tuntunut hidastavan.

Kaupungin ylimmällä paikalla suuri kirkko

Nynäshamnista näkyi komeasti merelle kaupungin yllä korkeimmalla kukkulalla suuri punainen kirkko. Valitettavasti kirkko oli jo suljettu siltä päivältä yleisöltä, mutta opastekylteistä luettuna kirkon historia vaikutti mielenkiintoiselta. Kirkon oli aikanaan rahoittanut ja rakentanut "Nynäshamnin kirkon ystävät" -yhdistys, ilmeisesti osana alueen suurempaa hengellistä (?) liikehdintää. Vasta muutamia vuosikymmeniä kirkon valmistumisen jälkeen sen omistus ja käyttö siirrettin Ruotsin luterilaiselle kirkolle. Kirkon juurelta avautui komeat näkymät alas kaupunkiin ja satamaan saakka, vaikka itse kirkko oli niin suuri ettei se kunnolla lähietäisyydeltä kameraan mahtunutkaan.

Nynäshamnin taajamassa asuu yli 13000 asukasta joten palvelut ja kaupat olivat riittävät. Meidän tapauksessa se tosin tarkoitti vain sitä että saimme valita menemmekö ICA- vai COOP -ketjun ruokakauppaan. Nostimme myös kadunvarren pankkiautomaatista ensimmäiset (ja reissun ainoat) Ruotsin kruunut. Muovirahalla tuntui pärjäävän jopa vielä paremmin kuin suomessa, myöskin mobiili- ja mikromaksaminen oli ehkä pidemmällä, moni pienempi asia tai jopa retkisataman maksu olisi hoitunut kännykän "Swish" -sovelluksella, mikä on siis Ruotsin pankkien yhteinen mobiilimaksamisen alusta.

Paraatipaikalla

Seuraavaksi aamuksi oli luvattu lähestulkoon täysin myötäistä 8 m/s tuulta suoraan Visbyhyn. Edessä olisi siis koko purjehdusuramme pisin ylitys, lähes 80 mailia. Täysmyötäinen ei ehkä yllättäen ole purjehtijan kannalta se paras tuulen suunta, ja siihen yhdistetty ennuste päivän mittaan tyyntyvästä tuulesta ei kuullostanut kovin houkuttelevalta. Järkevintä olisi lähteä hyvin aikaisin ja toivoa ettei tuuli ehdi tyyntyä ennen perillepääsyä. Ylitys tulisi joka tapauksessa kestämään luokkaa 14-16 tuntia, joten laitoimme kellon herättämään 5:30 ja toivoimme parasta.

Valaistu kirkko kaupungin yllä

Satamakonttori ja huoltorakennukset